Valkohapsinen, korviin asti ahavoitunut mies kulki äänettömästi äänettömän metsän ääretöntä keskikaistaa. Aurinko kummasteli kelmeätä valoaan tukahdetun pilviharson takaa. Oli äärimmäisen kylmää ja jäätymään hamuava lumipeite narskui miehen painavien askelten alla.

Yksin, yksin oli ukko matkalla. Jonnekin, paremman elämän äärellekö? Kohti autereista aurinkoa, joka hiljalleen poistaisi väsyneen taivaltajan ikuisen tuskan. Huolen tulevasta, huolen menneestä. Huolen olevasta; etenkin siitä.

Vain taukoamaton narina paksupohjaisen metsäsaappaan anturan alta. Taukoamaton, väliin epätasaiseksi horjahtava askellus. Loputon liike kohti tuntematonta päämäärää. Kohti uuttaa, joka ei ehkä koskaan olisikaan helpotus, vaan entistä suurempi murhe ahavoituneiden kasvojen yläpuolella tuulta ja viimaa uhmaavan otsalohkon alle.

Metsän luminen valkeus kietoi matkaajan koskemattomaan vaippaansa. Se puristi kylmällä otteellaan yhä tiukemmin kiinni eteenpäin tahkoavaan hahmoon. Suuret kivenlohkareet, ison sulamisen tänne metsän keskelle heittämät, kehystivät hiljaisina miehen taivalmatkaa. Puhumattomina, mutta ikuisina kuuntelijoina ne loivat pysyvän vastakohdan tälle talviselle valkeudelle. Ne olivat vahvuudessaan vertaansa vailla; ne eivät sulaneet pois puroina seuraavan kevään kerran koittaessa.

Ja mies jatkoi yksinäistä matkaansa...