Miehen matka jatkui. Jäinen pelto tuntui loputtoman pitkältä tässä pakkasessa. Kaiken lisäksi seuraan tuli koko aavan voimalla puhaltava, miehen ahavoituneita kasvoja pieksevä tuuli. Taivaltajan tuskaa lisätäkseen se pureutui kiivaasti poskipäihin, sisälle silmiin ja kaulan ympäri tiukasti kiedotun villahuivin läpi. Ei lannistunut se ihmettelemään ihmisen viisaasti kekisimiä lämmikkeitä, vaan kaikessa voimassaan ilotteli puskien jäätävän olemuksensa pienimmistäkin aukoista sisään ja edelleen kärvistämään ihon jäähtyvää pintaa.

Päivä oli painumassa mailleen ja harmahtava aurinko yritti luoda säteitään pilviharson lävitse. Ei ollut sekään parhaassa voimassaan, vaikka kaikki aurinkokunnan mahti olikin sen hallussa. Väliin oli sen kuitenkin hieman annettava periksi; ei ehkä tahtomattaan, vaan ikään kuin koetellakseen maapallon pintaa pitkin taivaltavia ihmispoloisia.

Viimein yksi heistä, ahavoitunut, tuulen kyyneliin pieksämät silmäkulmansa karvaisiin rukkasiinsa pyyhkinyt mies pääsi senhetkiseen määränpäähänsä. Siinä edessä, puoliksi pystyyn kuivaneiden rantahaapojen takana seistä jökötti pieni mökkipaha. Sen ränsistyneet harmaaseinät ja melkoisesti läntällään oleva huopakatto näyttivät sillä hetkellä kuin upeimmalta kuninkaan palatsilta. Se oli mitä lumoavin rakennus, joka tällä hetkellä tarjosi pitkään kaivattua suojaa ja armeliaan leposijan kulkemisesta väsyneelle miehelle. Siinä oli kaikki, mitä nyt tarvittiin. Ei enempää tai vähempää.

Sisään asetuttuaan mies jo hieman kohmennein käsin raapaisi tulitikun. Liekin särähdys tuotti miehen mieleen suuren mielihyvän. Vielä suuremmaksi se kasvoi, kun liekki tapasi vuollun tervaksen ja alkoi siinä isonemaan. Lähes äärimmillään tyytyväisyyttä mieli loisti siinä vaiheessa, kun tervaksen innoittama liekki tapasi pesään taitavasti pinotut sytyspuut ja koko senhetkisen maailman lämpö alkoi hiljalleen hiipiä kohti vielä äskettäin tuiverruksen kaapimia kasvoja.

Tunnin, toisen kuluessa lämpö levisi pieneen tölliin ja mies samassa tahdissa nousi ajatuksissaan kohti uuden päivän taivalta. Nautittu eväs kyllästi sopivasti vatsanpohjaa ja jumalallinen raukeus alkoi levitä matkan kivistämiin lihaksiin. Mies oikaisi karulle lavitsalle, sillä hetkellä kuninkaan vuoteelle. Ajatus lähti leijumaan korkealle, katonrajaan asti ja siitä ulos. Selkeä kuva hämärtyi ja sulkeutuvien silmäluomien raosta piirtyi pian vain kaminan helakanpunainen kylki. Pian ei sitäkään, vaan pitkän päivän päätti ansaittu rauha. Huomenna taas jatkettaisiin...

 

Loppumaton liike jatkui. Läpi tiettömien taipaleiden, ohi jylhien kivien, kautta pakkasen pysähdyttämien suopohjien. Kuin muistutuksena ihmiskunnasta mies näki kaksi viimeiset palveluksensa tehnyttä, kaatumaisillaan olevaa latoa. Siinä ne peräperää, kuin vanhoina kaveruksina seistä yrittivät, viimeiset miehisyytensä kokoon puristaen. Kohtalona olisi kuitenkin ennen pitkää kaatuminen ympärille jo kellahtaneiden kelojen joukkoon. Vailla panosta ihmiselle, joka niitä vielä muutama vuosikymmen sitten ahkerana käytti. Nyt, hyljättyinä, isäntien kaupungistuttua, vaille tehävää jätettyinä. Sammaloituneet, jo aikoja vuotaneet katot romahtamaan valmiina.

Miehellä ei ollut aikaa tai haluja jäädä latomörsäleitä ihailemaan, saatika säälimään. Eteenpäin oli puskettava, sillä pakkanen oli saanut seurakseen korvanperukoihin asti ulottuvan tuulen vingunnan. Se kylmetti oloa ja mieltä entisestään. Ei perhana, kuinka pitkä matka vielä olisi. Ja minne?

Saapui mies suuren veden rantaan. Katsoi sen jäiseen vaippaan verhoutunutta pintaa, jota lumituiskujen aikaansaamat kukkulat masensivat. Poissa oli veden voimakas virta, kesäisen tuulen aikaansaamat mahtiaallot. Siinä oli pakkasen vankina vuolas vetemme, odottaen sitä hetkeä, kun kevään lämpimät auringonsäteet antaisivat taas toivoa uudesta kesästä. Sulattaen lopulta tuon ahdistavan jääpeitteen ja päästäen järven taas tekemään sitä, mitä varten se oli luotu. Mutta sitä ennen piti virua tässä, teljettynä, vailla pienintäkään mahtia tai uhoa. Pakkasen armoilla.

Mies sovitti paksupohjaisen saappaansa lumituiskujen kukittamalle jään pinnalle. Edessä olisi monituisen monta askelta ennen kuin tämäkin ulappa olisi hoideltu. Vastaranta siintyi talvisen iltapäivän tummentaman pilvitaivaan sylissä tuskin havaittavana. Sinne olisi matkaa, mutta mentävä oli. Pimeään ei ollut jääminen, ei näillä keleillä. Vastarannalla olisi tiedossa hetken helpostus, ainakin yön mittainen pysähdys vanhaan autiotupaan. Sen antamaa suojaa ja lämpöä ajatelleen valkohapsinen, ahavoitunut mies jatkoi askeltaan. Saappaat upoten kerta toisensa jälkeen lumiseen vaippaan ja kohdaten sen alla olevan jään. Ja hetki hetkeltä määränpää tuli lähemmäksi...

 

Valkohapsinen, ahavoitunut mies saapui suuren paaden juurelle. Nyt kohosi edessä isoakin isompi, suorastaan jättimäinen vastus. Mies katseli sen jäisenkarkeata pintaa, mihin vuosituhansien valumat olivat muovaneet ikuisen verkostonsa. Uurteet tekivät järkäleestä jotenkin kokeneen näköisen. Ne muovasivat sen menneisyydessään niin paljon silomman posken täyteen elämänkokemusta.

Kuinka paljon se olikaan nähnyt. Synnyt, nousut, tuhot ja tuskat. Kuinka moni olikaan sen juurella surunsa itkenyt, valuttanut sen kyljille kyyneltensä tulvat. Ja kuinka moni oli sen todistamana ikuiset rakkautensa vannonut; palatakseen muutaman ajan kuluttua nyyhkimään ilmoille eron tuskat. Kuinka moni sitä olikaan väkivallalla kohdellut, kepein ja kivin pieksänyt, pahalla häpäissyt.

Mutta vailla isompia tunteita näytti paasi siinä seisovan. Mies kunnioituksesta tätä elämänasennetta kohtaan otti kouraansa kulkemisen lämmön kostuttaman karvalakkinsa, painoi valkean päänsä, jopa polvistui tämän käsittämättömän mahdin edessä. Nöyränä, hiljaisena, vaikka samankaltaiset tuskat kärsineenä. Jotakin kunnioittavaa sanoakseen avasi jo suunsa, huulillaan tapaili sanoja, lausetta. Mutta ei löytynyt tunteiden tulkintaa, sanallista. Äänen jo lähdettyä liikkeelle se järkeviä sanoja kohtaamatta purkautui pakkasilmaan jonkinlaisena murahduksena.  Vain höyryinen huokaisu kuiskahti ilmoille parran keskeltä. No, ehkä kivi jo tästäkin ymmärsi. Jos oli ymmärtääkseen.

Mies vielä katseensa nosti, sen jälkeen itsensä. Nöyryys pysyi silmissä, kun ne edelleen kunniotuksesta kosteina suuntasivat kohti tulevaa taivalta. Ohi kiven, ohi satojen samankaltaisten, vaikka ei välttämättä yhtä isojen. Matkaa oli jatkettava, sillä pysähtyminen merkitsi jäämistä entiseen, eikä siihen tässä taipaleen vaiheessa ollut enempää varaa kuin mahdollisuuksiakaan.

Taas alkoi kuulua tuttu narina saappaan alta. Taukoamaton, väliin horjahtava askellus. Loputon liike jatkui. Nyt yhtä kohtaamista rikkaampana; yhden sanattoman kivipaaden. Mutta karvalakin jälleen peittämässä päässä oli syntymäisillään jotakin uutta, jonka vain edessä oleva taivallus saattoi kehittää kokonaiseksi ajatukseksi. Ja sen kautta teoiksi.

Mies jatkoi yksinäistä kulkuaan...

 

Valkohapsinen, korviin asti ahavoitunut mies kulki äänettömästi äänettömän metsän ääretöntä keskikaistaa. Aurinko kummasteli kelmeätä valoaan tukahdetun pilviharson takaa. Oli äärimmäisen kylmää ja jäätymään hamuava lumipeite narskui miehen painavien askelten alla.

Yksin, yksin oli ukko matkalla. Jonnekin, paremman elämän äärellekö? Kohti autereista aurinkoa, joka hiljalleen poistaisi väsyneen taivaltajan ikuisen tuskan. Huolen tulevasta, huolen menneestä. Huolen olevasta; etenkin siitä.

Vain taukoamaton narina paksupohjaisen metsäsaappaan anturan alta. Taukoamaton, väliin epätasaiseksi horjahtava askellus. Loputon liike kohti tuntematonta päämäärää. Kohti uuttaa, joka ei ehkä koskaan olisikaan helpotus, vaan entistä suurempi murhe ahavoituneiden kasvojen yläpuolella tuulta ja viimaa uhmaavan otsalohkon alle.

Metsän luminen valkeus kietoi matkaajan koskemattomaan vaippaansa. Se puristi kylmällä otteellaan yhä tiukemmin kiinni eteenpäin tahkoavaan hahmoon. Suuret kivenlohkareet, ison sulamisen tänne metsän keskelle heittämät, kehystivät hiljaisina miehen taivalmatkaa. Puhumattomina, mutta ikuisina kuuntelijoina ne loivat pysyvän vastakohdan tälle talviselle valkeudelle. Ne olivat vahvuudessaan vertaansa vailla; ne eivät sulaneet pois puroina seuraavan kevään kerran koittaessa.

Ja mies jatkoi yksinäistä matkaansa...